Kohta juhlitaan!

Tällaisista Durgan patsaista kaupunki
täyttyy juhlan ajaksi

Huomenna alkaa Durga Puja. Kyseessä siis Intian suurin vuotuinen juhla, verrattavissa jouluun. Täällä on kaikki kadut ja talot koristeltua ja Durran “majoja” ja Durgan patsaita on pystytelty pitkin kaupunki ja niihinkin on alkanut ilmestyä koristeita ja valoja. Durga Pujaa vietetään sen kunniaksi, että Hindujumala Durga oli menossa tapaamaan vanhempiaan mutta demonit estivät sen. Jumalat antoivat Durgalle kymmenen kättä, jotta hän pystyisi rökittämään demonit ja päästä käymään vanhemmillaan. Durga sitten rökittää demonit ja viettää vanhemmillaan neljä päivää. Tätä Durgan voittoa siis juhlitaan Durga Pujana. Durga Pujan jälkeen kaikki en tiedä kuinka monet tuhannet patsaat heitetään jokeen (todella kestävää kehitystä). Tämä symboloi Durgan vanhempien surua kun Durga joutui taas lähtemään heidän luotaan tappelemaan demoneja vastaan.

Tähän liittyy myös 10 päivän loma. Meille se tarkoittaa muutaman päivän reissua Darjeelingiin teeviljelmille ja vuoristoon. Teille se taas tarkoittaa, että blogia ei kannata odottaa seuraavaan pariin viikkoon, koska IPER:llä on Internet yhteys vain niinä päivinä kun toimisto on auki ja Darjeelingiin emme läppäriä turvallisuussyistä ota mukaan.

Mutta siis viimeviikonloppu alkoi mielenkiintoisesti kun neljäs opiskelija Diakista, nepalilainen Som pamahti sisään kun kalsareillani tein aamupalaa ja tervehti ihan kun ei olisi mitään ihmeellistä, että hän nyt saapui aivan yllättäen perjantai aamuna. Som on siis Diakista kansainväliseltä linjalta ja hänen harjoittelunsa sijoittuu tästä syystä hieman eri aikaan kuin meidän harjoittelu mutta nyt hänkin on siis liittynyt remmiin ja meitä on nyt kaikki paikalla joiden pitikin olla.

Perjantaina oli myös Reetan synttärit, joita lähdimme juhlistamaan keskustaan Park streetin alueelle. Käytiin pubissa oluella, josta löytyi suureksi yllätykseksemme Lapin Kullan logo seinältä. Pienen oluthetken jälkeen suuntasimme Peter Cat nimiseen ravintolaan, joka oli erittäin tunnelmallinen ravintola, jossa tarjoilijat pukeutuivat perinteisiin Rajasthanilaisiin perinnepukuihin ja ruoka oli mitä maittavinta. Intialaista lammasta, ja kahdenlaista erilaista intialaista kanaa ja naan leipää. Nam nam.

Minä ja Reeta, takana Kalin temppeli

Sunnuntaina taas suuntasimme Kalin temppelille, joka osoittautui varsin mielenkiintoiseksi kokemukseksi. Suuntasimme taksilla Kalinghat metroasemalle ja kävelimme siitä sitten Kalin temppelille. Näin siksi, että halusimme myös nähdä vähän temppelin ympäristöä ja käydä matkalla syömässä. Itse temppelin edessä oli todellinen hulina. Oli kapustelijaa ja kerjäläistä ja joka nurkalla, joku yritti ohjeistaa Kalin temppeliin sisään omasta sisään käynnistään. Ensin hieman kiertelimme aluetta ja jossain välissä kävi taas Intian ihanuus esiin. Ihmiset opastavat täällä välillä ihan innoissaan eri paikkoihin ja tällä kertaa, joku tuntematon setä halusi, että tulemme katsomaan ilmeisesti hänen tekemiä Durga patsaita, menimme sisään ja hän poseerasi meille patsaiden edessä ja lopuksi vielä kiitteli meitä kun suostuimme tulemaan katsomaan.Sitten lopulta oli aika mennä yhden henkilön perässä porteista sisään. Ensin otettiin kengät pois ja sitten mentiin itse temppeliin sisään. Otsaan laitettiin joku oranssi merkki ja sitten lähdettiin kiertelemään. Oli suitsuketta ja patsasta ja rukousta ja kumarrusta ja ties ja mitä. Jossain vaiheessa kysyttiin myös lahjoituksia melko vaativaan sävyyn, tarjosin ensin kolikoitani, joita oli muutaman kymmentä rupiaa. Tähän oppaamme sanoi ettei kukaan halua kolikoita niin vastasin siihen hänelle, että tuskin he sitten rahaa mihinkään tarvitsevat. Loppujen lopuksi hintaa tälle opastetulle kierrokselle tuli 20 rupiaa per naama. Tiedä sitten olisiko temppeliin päässyt ilman opastusta.

Kaupunkia Kalin temppelin läheltä

Takaisin tullessa tulikin sitten onnistumisten onnistuminen. Tottuneesti nappasimme taksin ja minä seurueen puhemiehenä aloin neuvottelemaan taksikuskin kanssa hintaa. Kuski pyysi 50 rupiaa ja sanoin, että halutaan mittarin mukaan. Lopputuloksena suostuin mittariin ja 10 ylimääräiseen rupiaan. Kun tulimme perille oli hinta 62 rupiaa. Hyvä minä! Taksikuskimme oli kuitenkin reilu mies (kuten olen yllätyksekseni huomannut suuri osa ihmisistä on) ja otti vain 50 rupiaa.
Maanantain olikin sitten taas yksi mystinen vapaapäivä kuten täällä tuntuu olevan melkein joka viikko. Oli ehkä jonkun jumalan synttärit tai nimiparit tai jonkun tärkeän henkilön joku päivä. Mistäs sitä tietää, ainoa mitä varmasti voi sanoa on, että IPER oli kiinni. Niinpä päivä meni aikalailla rötvätessä ja televisiota töllötellessä. Tiistai ja keskiviikko tehtiin taas normaaliin tapaan töitä ja näin on taas viikko kulunut.

Yksi jännä tilanne tosin sattui tuossa  joku päivä South city ostoskeskuksessa. Olemme jo pitkään katselleet, että liukuportaat taitavat olla aika harvinainen juttu täälläpäin kun osa ihmisistä ovat niin varovaisia niihin mennessä ja niistä tullessa. Tällä kertaa ei varovaisuus kuitenkaan riittänyt vaan yksi nain aiheutti pienen kaaoksen kun yritti mennä liukuportaisiin mutta hetken emmittyään ei sitten uskaltanukaan niiden kyytiin vaan halusi välttämättä kääntyä pois. En sitten tiedä mistä hän meni kun normaaleja portaita en ole siellä nähnyt. Liekö hissit sitten vähemmän pelottavia.

Okei, ja kuten aikaisemmin olen blogissani tuonut ilmi niin ihmiset ovat uskomattoman mukavia ja avuliaita täällä. Èi tarvitse edes näyttää olevansa ongelmissa niin joku pysähtyy aina auttamaan. Meitä on autettu jo useampaan kertaan taksin kanssa, joko siinä että me päästään oikeaan paikkaan tai sitten hinnan neuvottelussa, joka varsinkin taksilakkojen aikaan osoittautui huomattavan hankalaksi. Lisäksi jos kävelee kadulla niin ihmiset yleensä kysyvät, mihin olet menossa ja kun sanoo niin he näyttävät heti tien hymyillen ja toivottavat hyvää päivän jatkoa. Paras esimerkki on kun suuntasimme Kalin temppelille. Kävellessämme täysin selvää reittiä kohti temppeliä kuului vähän väliä tien molemmilta puollilta iloisia huutoja, missä päin Kalin temppeli on ja sitten hyvän päiväntoivotukset perään.Ei tarvinnut edes hidastaa kävelyä.

Paikallinen ambulanssi

Myös Krikettiä on tullut TV:stä seurattua. Joku päivä pitää kyllä mennä ihan paikanpäällekin katsomaan peliä. On nimittäin yllättävän hauska peli. Tai oikeastaan T20 on pelin nimi ja se on hieman yksinkertaistettu versio kriketistä. Enimmäkseen lyhennetty. Se on myös siis se kriketti mitä ihmiset seuraavat. Myös jalkapalloa tulee kokoajan telkkarista. Viikonloppuna katsoin hurjat MM-karsinta trillerit Iraq-Australia ja Iran-Etelä-korea.

Näin se elämä täällä sujuu. Vielä perjantaina puolikas työpäivä ja seuraava työpäivä on vasta puolentoista viikon päästä keskiviikko. Ensin muutaman päivää Durga Pujan viettoa täällä Kolkatasa ja sitten kutsuu Darjeeling ja Himalaja, hyvällä tuurilla sieltä saattaa siis nähdä myös Mt. Everstin. Saa nähdä onnistaako.

Luontoa ja tungosta

Lähes viikko on kulunut taas edellisestä kirjoituksesta. Kuukausi on kulunut Aasian mantereella ja huomenna perjantaina tulee kuluneeksi tasan kolmasosa matkastamme. Aika kuluu täällä samaan aikaan yllättävän nopeasti ja yllättävän hitaasti. Välillä miettii, että aikahan ei etene ollenkaan mutta sitten kun miettii mitä esimerkiksi edellisellä viikolla tapahtui niin siitähän ei ole aikaakaan vaan.

Nytkin viikko on jälleen kulunut tosi nopeasti ja vaikka mitä on tapahtunut. Tuntuu kuin viime perjantaista, jolloin viimeksi kirjoitin olisi vain aivan hetki. Viime viikon kohokohtia olivat lauantain käynti Kolkatan botanical gardenissa ja sunnuntain seikkailu keskustan ja Kolkatan isoimmalla basaarialueella. Sekä tietysti tämä normaali sekavuus mitä meillä nyt työpaikalla on. Niin sanottu Diak-sekavuushan ei ole mitään verrattuna tähän touhuun mitä täällä tapahtuu.

Jotain vähän lumpeita isompia
sukulaisia B-gardenissa

Eli siis Lauantaina lähdettiin botanical gardeniin viettämään päivää. Ensimmäinen haaste tulikin jo taksia napatessa kun yritimme päästä botanical gardeniin. Lopulta joku paikallinen auttoi kertoen, että se tunnetaan täällä B-gardenina. Muutenkin täällä lyhenteiden käyttö on jotain aivan käsittämätöntä. Jopa uutislehdet käyttävät mielettömän määrän lyhenteitä selittämättä niitä ollenkaan. Esimerkkejä on, että Times of Indiassa ainakin PAK on pakistan tai pakistanilainen ja Bangla lienee Bangladesh. Oikeastaan lehdestä ei voi lukea yhtäkään juttua lukea ilman, että siellä olisi vähintäänkin yksi lyhenne, jota pitää hetken miettiä. No niin takaisin B-gardeniin. Kyseessä on siis jonkilainen kasvitieteellinen puutarha, jossa oli valtavasti erilaisia kasveja ja puulajeja kruununa maailman suurin Banyan-puu. Kyseessä on ilmeisesti koko Aasian isoin puu. Tai oikeastaan metsä, joka kasvaa yhdestä juuresta. Se oli siis ihan oikeasti ympyrän muotoinen metsä, jonka halkaisija oli n. 100 metriä. Ainoa vain, että se oli kaikki yhtä ja samaa niin hyvää puuta.

Minä ja Miiu Banyan puun edessä,
 kyseessä ei siis metsä vaan yksi puu.

Lämpötilojen ollessa taas kuumat ja kosteat päätimme lähteä muutaman tunnin kiertelyn jälkeen taksilla keskustaan syömään ja kiertelmään vielä vähän. Luonnontieteellinen puutarha sijaitsee meistä ja kaupungin keskustasta katsoen joen toisella puolella. Takaisinpäin tullessa saimme totisesti kokea, joen yli vievät sillat saattavat olla tukossa. Vaikka kyseessä ei ollut edes Kolkatan ruuhkaisin Howrahin silta oli silti autoja melko paljon tälläkin sillalla liikkeellä. 700-metrin sillan ylitykseenhän meni monimutkaisine liittymineen n. puoli  tuntia. Keskustaan päästyämme löysimme kuitenkin ruokaa, itse sain pientä vaihtela tähän Intialaiseen ja kiinalaiseen ruokaani ja tilasin kana-shawarmaa. Viimeksi ja ainoan kerran kun olen kyseistä ruokaa syönyt tapahtui Manhattanilla ja silloin oksensin sen suurin piirtein samantein ulos. Tällä kertaa niin ei tapahtunut.

Pala keskustan tungosta

Sunnuntaina lähdimme keskustan basaarille. Tungos oli huomattavasti suurempi kuin mihin olemme aikaisemmin osuneet ja se yllätti aivan täysin. Mielenkiintoista kävellä basaarilla niin, että ihan oikeasti kirjaimellisesti kokoajan koskee johonkin toiseen ihmiseen. Huvitusta herättivät myös myyjät, jotka selvästi innostuivat valkoisista ihmisistä ja tarjosivat kovasti parhaita mahdollisia tuotteitaan halpaan hintaan.

Keskustassa

Myyjillä oli myös hallussa omat myyntitaktiikkansa, joista oma suosikkini oli miehellä, joka huusi täyttä kurkkua “KAKAKAKAKAKKAKAKA!“. Tämä sai useamman kerran ihmiset kääntymään häneen päin ja sitten iski miehen kaverit kiinni kääntyneisiin yrittäen myydä kaikkea mahdollista. Nerokasta. Uuvuttava shoppailuhetki, josta nappasin itselleni uuden lompakon johti vähemmän uuvuttavaan olutnautintoon, paikallinen olut Kingfisher maistui hyvälle, jopa puolilämpimänä hiljaisella terassilla jonkun hotellin sisäpihalla. Minun juodessani lämmintä oluttani saivat tytöt vuorostaan Pepsiä ruosteisesta pullosta tiedä sitten kuinka vanhaa oli kyseessä. Tilaushan meni seuraavalla tavalla: Reeta tilasi pepsiä, tarjoilija sanoi että on vain kokista, johon tytöt vastasivat ok ja kohta tarjoilija toi kaksi ruosteista pepsi pulloa pöytään. No näin sitten tällä kertaa.

Miltäköhän vuosikymmeneltä?

Viikko ollaan jälleen tehty töitä täällä ja siis kun siitä sekavuudesta puhuttiin niin meille on nyt tehty kolme lukujärjestystä mutta vielä ei mikään päivä ole kokonaan mennyt niin ettei muuttuvia tekijöitä olisi. Vähimmilläänkin meille tulee luokkaan joku uusi henkilö jostain, jota ei olla ikinä edes nähty. Tai sitten out reachissa, slummissa sanotaan, että tänään te opetattekin koko luokkaa vaikka on sovittu, että me opetamme vain n. 7 oppilasta kerralla. Kaikkeen tähän asioiden epäselvyyteen täytyy ilmeisesti vain tottua. Ollaan myös huomattu, että jos yrittää aikatauluttaa järkevästi tulee sekavuudesta vain merkittävästi suurempi. Työ on kuitenkin itsessään mahtavaa ja lapset, joiden kanssa tekee töitä ovat niin iloisia ja avoimia ja mukavia, että ei sen oikeastaan ole väliä jos kaikki ei toimi niin kuin on ajatellut. Työn teko näiden ihmisten kanssa on sen verran mukavaa ja mielenkiintoista, että ei haittaa vaikka ei kaikki toisi justiinsa niin kuin on ajatellut.

Miiu työn ääressä out reachissa

Täällä on ihan oikeasti oppinut, että joka päivä on erilainen ja yksikään päivä ei ole ainakaan täysin samanlainen kuin eilinen. Eikä yksikään päivä ole myöskään samanlainen kuin odottaa sen olevan. Vaikka olisi aivan selvä järjestys huomiselle olemassa miten päivä menee niin voin jo sanoa, että se ei ole niin. Ainoa mikä täällä pysyy kokoajan on hajut. Se, että kävellessämme päätietä Lordsin risteyksessä, missä on paljon katukeittiöitä haisee aina järkyttävän pahalle kun taas vastapainoksi siinä vieressä olevien kukkamyyjien ohi kun kävelee päivittäinniin tuoksu on aivan huumaavan ihana. Eli ainoa neuvo itselleni on “go with the flow”.

Tanssia ja köyhyyttä

Aivan alkuun uutinen. Hieno ideani kasvisruoan syönnistä arkisin kuoli kun uskollinen lounaspaikkamme. Tien toisella puolella sijaitseva New Mayour ravintola uusi listansa ja poisti 95% kasvisruoka vaihtoehdoista! Tätä mystisyyttä ei mikään selitä mutta tästä syystä täytyy myös arkisin syödä kanaa. Myös merenelävä ruoat tulevat luultavasti tutuksi koska he poistivat myös suuren osan kanaruoista. Tai oikeastaan muuttivat suuren osan Chicken-jotain ruoista mix-jotain ruoiksi eli niihin tulee myös ainakin katkarapuja ja ehkä jotain muuta. Eilen päätin olla rohkea ja kokeilla thai-mix nuudeleita ja ainakin vielä olen täysissä hengen- ja ruumiinvoimissa. Onneksi kasvisruokaa saa kuitenkin muualtakin koska se on oikeasti hyvää täällä.

Intialainen jätehuolto...

 Mutta asiaan. Tiistainahan oli sitten taas vapaapäivä. Mahatma Gandhin synttärit nimittäin. Neljäs viikko on siis täällä käynnissä eikä vielä ole ollut yhtään täyttä työviikkoa, johtuen joko lakoista tai pyhistä. Tai jostain aivan muusta. No ei  se mitään. Meillä oli siis tiistai aikaa tutustua lisää tähän valtavaan miljoona kaupunkiin. Nappasimme iltapäivästä taksin keskustaan ja lähdimme tutkimaan mitä sieltä löytyy oppaanamme muutaman päivää aikaisemmin ostamamme Lonely Planet India-opaskirja.

Matkalla keskustaan huomasimme, että taksi jonka saimme yllättävän helposti ajamaan mittarilla ajelee ihan omia reittejään ja melkoista kiertoa. Päätimme vaieta asiasta ja maksaa mukisematta 20 ylimääräistä rupiaa. Olihan siinä ihan kiva katsella nähtävyyksiä taksin ikkunasta. Taksista ulos astuttuamme näimme jotain kamalaa. Mc Donald’s perheravintolan, jonka ovessa luki vieläpä “Mcdelivery coming soon”. Ällöttävää sanon minä. Pienen pyörimisen jälkeen löysimme myös opaskirjamme ehdotuksen paikasta, jossa pelata biljardia. Tämä löytyi hyvin mystiseltä sivukujalta, missä ei ollut valoja ja kun menimme sisään oli näky hyvin mielenkiintoinen. Nuhjuisia pöytiä ja tupakan savua. Mieleen tuli lähinnä, joku mafian majapaikka. Mielikuvaa ei ainakaan vähentänyt se, että kaikki siellä olevat sonnit tuntuivat puhuvan italiaa ja innostuivat kovasti nuoren vaalean tytön tullessa sisätiloihin. No, ei se mitään pari peliä bilistä ja takaisin kotiakohti.

Keskustassahan näimme nyt sitten ensimmäistä kertaa kunnolla kerjäläisiä. Oli jalatontaemiestä ja kyttyräselkäistä miestä ja ties mitä. Osa selvästi huijareita, osa taas ei.  Myös muutaman pientä lasta roikkui jonkin aikaa perässämme mutta kun kovettaa sydämensä ja ei vain välitä vaikka pahalta tuntuukin niin kyllä ne sitten kintereiltä katoavat. Tavaroiden perään vaan pitää sitten vähän katsoa.

Shapmochan

Illasta saatiin vielä puhelu Ms Mallikilta, että onko meillä keskiviikkoillaksi tekemistä. Hän haluaisi viedä meidät katsomaan Intialaista tanssiesitystä ja mikä siinä. Niinpä keskiviikkona töiden jälkeen suuntasimme Mallkikin kanssa tällä kertaa taksilla, koska firman auto oli huollossa kohti keskustaa. Mallik sitten tosiaan vei meidät katsomaan jotain todella kuuluisasta Intialaisesta tarinasta nimeltä Shapmochan. Tilat olivat varsin hulppeat ja lippuja oli ilmeisesti vaikea saada, joten kiitimme Mallikkia todella paljon erittäin hauskasta illasta, jonka kruunasi se kun takaisin lähtiessä hyppäsimme taksiin joka ajoi tankkaamaan meidän ollessa kyydissä. Enpä sellaistakaan ole kokenut Suomessa.

Katukuvaa Kolkatasta

Torstaiaamu alkoi aivan katastrofaalisesti. Lähdimme Reetan kanssa käymään postissa, jotta Reeta voisi lähettää pari pientä paketti (kirjekuorta) Suomeen.  Taksia metsästäessä tuli risteyksessä meitä iloisesti tervehtimään, eräs Iperin oppilas pelkissä alushousuissa aivan märkänä ja kun hän lähti näimme hänen juoksevan pienelle kaivolle (josta ei varmasti puhdasta vettä tule) tien viereen missä hän oli ollut pesulla. On kummallista katsoa miten iloinen voi pieni ihminen silti olla, vaikka olosuhteet on mitä on. No postiin pääsimme lopulta taksin nyhdettyä meiltä jälleen kerran ylimääräistä. Itse postioperaatiohan vaati sitten useita lappuja mitä piti täyttää, yhden uuden paketointi session, koska useampi kirje pitää lähettää yhteen kankaaseen käärittynä ja sinetöitynä ja sitten vielä tiesvaikka mitä. Tähän kaikkeen meni sellainen pari tuntia, jonka jälkeen törmättiin siihen että meillä ei ollut rahaa riittävästi mukana. No niin ja sitten vielä lisäksi myöhästyttiin Ms Mallikin tapaamisesta kevyt puoli tuntia. Joka tosin onneksi ei täällä ole mitenkään paha juttu vaan kohtuullisen normaalia, ajat ovat joustavia.

Mallikilta kysyimme tapaamisessamme, että ollaanko tyhmiä kun taksit nyhtävät nyt jotenkin meitä niin paljon niin Mallik vastasi, että nyt ei johdu meistä tai siitä että meitä olisi helppo höynäyttää. Ongelma on tällä hetkellä täällä se, että taksikuskit protestoivat dieselinnousua ja uusi taksilakko on tulossa ensiviikolla jos sopua ei synny mutta tällä hetkelläkään taksikuskit eivät ota ketään normaaliin hintaan kyytiin vaan pyytävät kaikilta ylimääräistä ja jos ei suostu maksamaan niin ne vain ajavat pois. Luiemm myöhemmin samasta asiasta myös lehdestä, jossa kerrottiin että tällä hetkellä esimerkiksi työmatkalaiset “joutuvat” maksamaan esimerkiksi 100 rupian taksimatkasta 150 rupiaa, koska taksikuskit eivät muuten ota kyytiä. He siis tavallaan terrorisoivat tällä hetkellä liikennettä. Saa nähdä tuleeko ensiviikollekin vapaapäivä jos tässä  asiassa ei vieläkään päästä sopuun. Edellisen lakonhan siis hallitus pakotti loppumaan.

Outreachin oppilaat, opettaja ja minä ja Miiu

Torstaina pidimme oppituntia Shelterin lapsille Suomesta. Soitimme heille suomalaista musiikkia ja Maamme-laulun. Puhuimme eläimistä mitä Suomessa elää ja näytimme kuvia Suomesta ja talvesta. Varsinkin kuvat herättivät ihastusta ja hellyttäviä kommentteja kuten “very nice”. Kielimuurihan on melkomoinen välillä täällä opettaessa ja välillä ei oikeastaan ole kenellekään mitään väliä ymmärrämmekö toisiamme vai emmekö. Tärkeintä on vain jutella. Välillä varsinkin pienemmät lapset saattavat hyvinkin jutella meille pitkät pätkät bengalia välittämättä yhtään ettei me ymmärretä mitään. Vaikka osaankin jo kirjoittaa numerot sekä bengaliksi että hindiksi ja esitellä itseni bengaliksi niin ei se vielä paljoa auta.

Perjantain oli taas normaali työpäivä. Käytiin out reachissa pitämässä koulua ja pidettiin hetki normaalia tuntia täällä IPER:llä. Tytöt ovat hakemassa ruokaa ja nyt alkaa viikonloppu! Saa nähdä mitä kaikkea sitä keksii. Mutta ainakin perjantaina oppi, että lapset täällä on aivan huippuja :D

Torstaina työpäivän jälkeen sitten vielä repäisimme ja hankimme meille lennot Goalle! Täällä siis vietetään marraskuun puolivälissä Diwalia ja jotain muuta juhlaa niin, että yksi viikko on ainoastaan kaksipäiväinen. Niinpä päätimme, että pidämme koko viikon lomaa ja lähdemme Goalle. Mahtavaa, löysimme halvat lennot ja halvan majoituksen ja annoimme laulaa. Nyt on siis odotettavissa ainakin retken Darjeelingiin ja Goalle. Sekä todennäköisesti aivan loppuun mennään vielä katsomaan Taj Mahalia. Tai siihen ainakin pyrimme, sillä meillä on vielä harjoittelun loputtua vajaa pariviikkoa Intiassa oleskelu aikaa niin voi sitten silloin vielä vähän tutkia tätä maata, joka on jo nyt sulattanut sydämet omalla huolettomuudellaan ja hallitulla kaaoksellaan.

Viikko elämää

No niin, viikko oltiin ilman nettiä ja nyt toimii, joten tulee nyt toinen teksti lähes heti putkeen. Viikko on kulunut ja paljon on taas tapahtunut. Viime viikko kului aika leppoisasti. Sen kummempia ei tapahtunut, tosin kun oltiin ilman nettiä ja telkkaria niin aika kului melko hitaasti. Työt ovat alkaneet pikkuhiljaa sujua ja ollaan saatu kaksi ryhmää, joita vedetään ja omaa pientä projektiamme ollaan alettu luomaan.

Projektimme tavoitteena on voimaannuttaminen taiteen keinoin. Eli lyhykäisyydessään tulemme pienen ryhmän kanssa taiteilemaan erilaisin keinoin. Esimerkkinä olemme ajatelleet, maalata oman perheen kuvan tai sitten muovailla savesta tai paperimassasta oman suosikkijuhlan, oli se sitten durra puja, joulu tai mikä vaan tai mikä vain. Tavoitteena on, että lapset kokisivat onnistumisen tunteita ja miettisivät elämäntilanteitaan ja erilaisia tärkeitä asioita elämässään taieen kautta. Loppuvaiheessa projektiamme pidämme vielä taidenäyttelyn, jossa lapset saisivat esitellä omia töitään. Tämä näyttely tullaan todennäköisesti pitämään sekä kaduilla, että täällä IPER:llä.

Viikonloppu taas tuli ja perjantaina tippui todellinen pommi. Ms. Mallik kysyi minua seuralaisekseen naisten klubin vuosijuhliin lauantaiksi. Puhelusta sai sen käsityksen, että kutsu on vain minulle. Lauantai iltana menin lähes pelosta kankeana alakertaan ja siellä juhlat olivat. Ensimmäisenä Mallik kuitenkin kysyi missä tytöt on ja totesin, että ylhäällä. Kutsu olikin sitten meille kaikille. Ms. Mallik pahoitteli kovasti epäselvyyttään ja totesin vain että ei ongelmia tytöillä menee pieni hetki ja he tulevat. Illasta muodostuikin tosi hauska. Juhla oli akateemisesti koulutettujen ja itsenäisten naisten vuosijuhla, jossa oli puheita, lasten tanssiesityksiä, bingoa, onnenumeron vetämistä (kaikki voittivat jotain) ja illan päätteksi illallinen. Illallisella oli todella montaa eri ruokalajia mitä kaikki kokeilimme rohkeasti ollenkaan tietämättä mitä ne olivat. Tarjolla oli jälkikäteen viisaampana ainakin pakoraa, paneeria ja raitaa, sekä paljon muita täkäläisiä herkkuja.

Sunnuntaina päätimme lähteä eläintarhaan. Tavoittena oli mennä metrolla mutta ensimmäinen metrohan menee sunnuntaisin vasta 14.20. Taksi keikkahan siitä sitten tuli tästäkin. Söimme matkalla ravintolassa, mistä lähtiessämme huomasimme, että ruoat tehtiinkin sitten takapihalla. No ei se mitään ruoka oli maittavaa eikä vatsakaan sen kummemmin huutele mitään. Norsujen, virtahepojen sun muiden isojen ja pienempien eläimien katseleminen kävi kovinkin uuvuttavaksi lämpötilan hipoessa +40 astetta ja kotiin palatessamme ainakin allekirjoittanut oli aivan hiestä märkä. Kerrankin ei haitannut että meillä ei tule kunnolla lämmintä vettä suihkusta. Tarkennukseksi siis vielä, että meillä kyllä saa lämmintä vettä suihkusta jos lämminvesivaraaja on päällä mutta silloin se on lähes kiehuvaa.

Taiteilua lasten kanssa

Tänään maanantaina vietimme aamupäivän töissä. Meidän tunnille tuli tosin vain kaksi oppilasta. Kun kysyimme missä muut ovat oli vastaus “Huomenna on Gandhin synttärit ja kaikki on kiinni joten ei ihmiset silloin jaksa tänäänkään tulla minnekään vaan pitävät mieluummin pidemmän vapaan”. Näin täällä tiistai siis taas vapaa. No töiden jälkeen lähdimme käymään postissa. Viiden aikaan kun pääsimme postille oli se vielä auki. Menimme sisään ja virkailija totesi meille ettei enää oteta postia tänään vastaan. Postihan menee täällä siis kuudelta kiinni mutta tänään ei sitten enää viiden jälkeen otettu posteja vastaan. No ei se haittaa sillä tien toisella puolella oli keidas, missä tarjoiltiin mieli mallasjuomaani olutta!

Valmis taideteos, "meidän luokka"

Menimme sisään tähän paikkaan tilasimme oluen minulle ja tytöille breezerit. NAM! Tunnin virvokkeitamme nautittuamme päätimme laittaa elämän risaiseksi ja syödäkin samassa paikassa. Sieni-masala ja chilly paneer maistuivat molemmat aivan loistavilta basmatiriisin kanssa ja lopputuloksena olikin kallein ruokalasku mikä ollaan tähän mennessä saatu. Tyytyväisinä kuitenkin lähdimme kotia kohti, kotimatka tosin osoittautui huomattavan hankalaksi. Noin tunnin ajan yritimme saada taksia mutta kaikki kymmenet taksit mitä yritimme saada pyysivät järjettömiä riistohintoja taksimatkasta, eivätkä suostuneet ajamaan mittarilla vaan pienen keskustelun jälkeen kaasuttivat aina pois. Lähes puolitoista tuntia yritettyämme eräs herrasmies kysyi onko meillä ongelma. Vastasin, että taksia yritetään saada mutta kuskit pyytävät lähes 10 kertaista summaa verrattuna siihen mitä matka maksaa. Mies pysäytti, jutteli hetken kuskin kanssa ja sanoi että kuski vie meidät 50 rupialla, joka oli edelleen n. 2 kertainen hinta mutta ihan siedettävä siinä tilanteessa. Mies ojensi samalla kätensä ja esittäytyi poliisiksi ja sanoi, että nyt on selvästi ruuhka-aika ja kuskit vetää ylimääräistä. Kiitimme häntä avusta ja hyppäsimme taksiin.

Muutaman huomiota Intiasta kun kolme viikkoa ollaan nyt täällä vietetty. Ensinnäkin ajokulttuuri on aivan kaistapäistä. Kaikki tööttää kokoajan ja kaistoista ei todellakaan tiedetä mitään. Itse on jo tottunut, että kun kävelee tiellä saattaa hyvinkin auto paahtaa aika kovaa ohi ihan oikeasti 30 sentin päästä töötti pohjassa eikä siihen oikein edes reagoi enää.

Autot tosiaan ajavat lähekkäin täällä.

Erilaisiin kuolleisiin eläimiinkään ei enää niin reagoi vaan esimerkiksi kuollut rotta maassa on ihan vain sellainen huomautus mitä saattaa tytöille sanoa. Vähän kuin sanoisi suomessa, että kadulla on koiran kakkaa.  Myös hajujen maailma on aivan käsittämätön. Varsinkin kulmauksissa missä on katukeittiöitä saattaa välillä olla sellainen haju, että on ihan tosissaan vaikea hengittää. Myöskään ihan rehti jätteen haju ei ole mitenkään tavaton. Ylläri ylläri kun jätehuolto on täällä sitä, että kadulle kasataan jätteitä, jotka joskus joku lapioi ehkä pois.

Myöskään nauraminen ei liene tässä kulttuurissa kovinkaan normaalia. Ainakaan ääneen nauraminen. Meitä katsotaan välillä hyvin kummeksuen kun nauramme ääneen jollekin hyvälle jutulle. Muutenkin ihmiset ovat melko tunteettoman näköisiä täällä. Välillä on vaikea sanoa hymyilevätkö he vai eivät. Nauttivatko he tilanteesta vai eivät.

Myös melu on kokoajan aivan käsittämätön. Oma hento äänenikin jää täällä aivan täysin kaiken muun taustahälinän alle. Mikä ihmeellisintä, siihen kaikkeen on tottunut. Kukot kiekuu, minareetti pauhaa, autot tööttäävät ja ihmiset huutavat eikä se oikeastaan tunnu ollenkaan kummalliselta. Eilen kuultiin vahvasti laukausta muistuttavia ääniä mutta todettiin vain, että ok ehkä ammuttiin ehkä ei, saattoi olla myös vain jotain melua mitä jostain kuuluu.

Sitten vielä slummeista. Täällä tosiaan on siis slummeja. On hökkelikyliä, jotka ovat ihan oikeita asumuksia, joissa elää ihan oikeasti ihmisiä. Sitten on taas sellaisia epämääräisiä pressu- ja pahvikyliä, joissa ei asu ihmisiä. Tai siis ihmisiä he ovat kun katsoo ja näkee mutta heillä ei ihan tosissaan ole esimerkiksi minkäänlaista identiteettiä, ei henkkareita eikä heitä “ole olemassa oikeasti” Tälläisiä kyliä löytyy esimerkiksi ihan meidän läheltä. Pistää miettimään kun näkee luurangonlaihoja ihmisiä peseytymässä kuraisessa vedessä ja juovan siitä samalla.

Tässä meidän viereisessä kadunkulmassahan juodaan,
käydään pesulla ja kaikkea muuta.

Voin kuitenkin ihan tosissaan sanoa viihtyväni täällä ja niin absurdilta ja kamalalta kuin se kuulostaakin ei näitä kauheita asioita täällä eläessä tule oikeasti miettineeksi kun työskentelee niin iloisten ja suloisten lasten parissa. Tosiasiassahan nämä lapsetkin siis tulevat juuri sellaisista oloista, joita yllä kuvasin. Sitä ei vain heistä välttämättä huomaa. He ovat vain ihan normaaleja elämäniloisia lapsia. Nämä lapset ovat aitoja, iloisia elämästään. Ei heidän kanssaan työskennellessä oikeastaan tule edes olo, että kaikki ei ole kohdallaan. Ehkä tähän alkaa tottua ja näin asiat täällä vain menevät. Ihmiset ovat silti ihan onnellisia ja elämäniloisia, meille se vain on niin erilaista. Aika moneen asiaan on huomannut jo vain toteavansa mielessään tai ääneen, että näinhän täällä asiat vain hoituvat.

Myrskyn jälkeen

Huh, mikä viikonloppu. Perjantaina päästiin iltapäivästä tosiaan vielä tutustumaan julkiseen kouluun pitämään paria englannin tuntia. Kouluhan oli kuin olisi vankilaan mennyt. Ikkunoissa oli kalterit ja pelkkää betonia koko pihamaa ja luokat. Oppilaat vaikuttivat kuitenkin hyvinkin innokkailta kun astuimme sisään luokkaan ja hetken päästä olimmekin jo täydessä vauhdissa opettamassa kuudesluokkalaisille erisnimiä ja yleisnimiä englanninkielellä.

Lauantaina olimme päättäneet lähteä pienelle tutkimusmatkalle kaupunkiin. Aamuhan sitten alkoi sähkökatkolla.Vartti kun oltiin oltu ilman sähköjä tuli talonmies sanomaan huonolla englannillaan “No electric you busted” viitaten siihen ettei tuulettimemme toimi. Ilmeisesti oli ollut pieni tulipalo, jonka takia pääkytkin oli pitänyt sammuttaa. Sähköt kuitenkin palasivat parin tunnin jälkeen ja elämä jatkui normaalisti.

Kuningatar Viktorian muistomerkki

Pitkän ja hitaan aamun jälkeen suunnattiin Kuningatar Viktorian muistomerkille taksilla ja eteen aukenikin valtavan upea puisto, jonka keskellä kohosi upea valkoinen Kuningatar Viktorian muistolle tehty palatsi. Hauska yksityiskohta oli kun ostimme liput niin Intialaisille liput maksoivat 10 rupiaa kun ulkomaisille taas 150. Vähän naureskelimme ja totesimme, että aivan sama. Puisto oli upea ja palatsi jylhä, kuitenkin olimme tehneet pienen virheen kun emme päättänee mennä syömään ennen puistoon menoa. Puisto kun oli melko moninkertaisesti suurempi kuin luulimme. Nälän, janon ja tästä syntyvän heikon olon seurauksena päätimme lähteä puistosta jo pienen kiertelyn ja palatsin kiertämisen jälkeen etsimään ruokaa. Ehtisimme kyllä puistoon uudestaankin, ja ehkä vähän viileämmällä säällä kun + 35 astetta ei mikään ihanteellinen puistosää kuitenkaan ole.

Ruokapaikkaakaan ei ollut helppoa löytää ja koska kiukku alkoi itse kullakin olla jo lähellä päätimme ottaa taksin ja lähteä kohti kotiseutuja, mistä ainakin löytäisimme helposti turvallista ruokaa, jota uskaltaa hyvin mielin syödä. Illan vietimme rauhassa ja haimme lisää vettä uskolliselta vesikauppiaaltamme, joka vaikuttaa aina uskomattoman iloiselta kun käymme ostamassa vettä. Vettä onkin alkanut kulua mystisen paljon sen jälkeen kun tänne saapuivat nämä arvovaltaiset vieraat.

Tämä litkuhan oli parempaa kuin näyttää

Sunnuntaina lähdimme jälleen hitaan aamun jälkeen Daksinapaan basaarille vaateostoksille. Taksikuski yritti tietysti saada meiltä 80 rupiaa taksimatkasta, mutta jo oppineena Intian kävijänä totesin, että mennään vain mittarilla. Loppuhinta taksille oli sitten 22 rupiaa. Täällä kannattaa kyllä sitten olla ihan tarkkana. Minulle tarttuikin ostoksilta mukaan kaksi uutta paitaa, jotka onnistuin tinkaamaan 900 rupiaan yhteensä, ei paha tuo 14 euroa kahdesta hyvästä paidasta. Lisäksi kävimme teepuodissa viilentämässä itseämme maukkailla jääteillä. Minä join sitruuna-mallas jääteetä ja tytöt jotain mangolitkua mikä oli tolkuttoman makeaa. Teepuodin pitäjä esitteli meille innoisssan eri teelaatujaan ja toivotti kovasti tulemaan uudelleen maistelemaan herkullisia teejuomiaan.

Muutaman tunnin shoppailun jälkeen kovassa helteessä olikin aivan poikki ja seitsemän aikaan kotiin emme jaksaneet tehdä mitään muuta kuin istua lattialla ja pelailla unoa ja sanaristikkopeliä, mitkä olimme ostaneet kun huomasimme, ettei telkkari ole viikkoon käytössämme.

Vasemmalta: Reeta, minä ja Miiu uusissa vaatteissa

Sitten yhdeksän aikaan alkoi todellinen maailmanloppu. Alkoi sellainen välke ulkona, että paraskin diskoteekki jää strobovaloissaan kakkoseksi. Pari tuntia sitä katseltuamme päätimme mennä nukkumaan. Hetken olin lukenut ja ulkona oli ukkostanut melko rajusti päätin laittaa hetkeksi musat korvaan ja rauhoittua kunnes se tapahtui. Aivan mieletön jysähdys. Ensiksi luulin ihan tosissaan että ulkona räjähti pommi, kunnes tajusin, että nyt on ukkonen aivan pään päällä. Hetken päästä aukesi mun huoneen ovi ja tytöt tulivat sisään melko peloissaan kommentilla: “Meidän tuuletin räjähti ja lensi kipinää ja valo sammui ja nyt tossa käytävällä on valtava torakka”. Nostin päätä ja todentotta käytävällä oli sellainen 7cm pitkä torakka, jonka Reeta sulki roskiksen alle, jossa se varmaan edelleenkin elelee. Nyt on käynnissä eksperimentaalinen koe, kuinka kauan torakka pystyy elämään suljetun astian alla.

Pari tuntia valvottiin ja katseltiin ulkona riehuvaa maailmanloppua, sekä todettiin että tyttöjen huoneen toinen tuuletin oli tosiaan hajonnut, sieltä oli kuulemma syössyt isot kipinät ulos sen valtavan paukahduksen aikaan ja lamppukaan ei toiminut. No ei se mitään, kun hirmumyrsky hellitti päätimme mennä jälleen nukkumaan. Aamulla kun herättiin oli kaikki taas kuten ennenkin. Hassu-setä toi meille lehden missä kerrottiin, että eteläosa kaupungista, jossa me asumme oli selvinnyt pienillä myrskyillä ja, että muualla oli ollut paljon hurjempaa. Samassa jutussa sanottiin myös, että eteläosaankin odotetaan kunnon myrskyjä vielä maanantaina tai tiistaina.

Nyt on kuitenkin jo torstai ja mitään myrskyä ei ole tullutkaan. Nettimme on siis ollut nyt 5 päivää pimeänä ja katsellaan koska saadaan toimimaan. Ms Mallik sanoi, että nettifirmasta oli maanantaina  sanottu, että “ihan pian toimii.” Netin toimimattomuudesta johtuen pyrin päivittämään tämän viikon tapahtumista sitten joku päivä kun netti jälleen toimii, toivottavasti viikonloppuna.

Yllättävän hiljaista

Kotitalostamme on näemmä muodostunut eläintarha. Oman apinamaisen olemukseni lisäksi meiltä löytyy ainakin kaksi liskoa vessa/suihkuosastolla, jotka asuvat meidän lampun sähkösuojuksen sisällä, useita torakoita keittiössä, rotta pihamaalla, perhosia ja eilen kun tultiin kotiin oli kaksi lehmää meidän pihaporttien edessä.

Täällä on tällä viikolla ollut julkisen liikenteen lakko, joka on vaikuttanut melko mielenkiintoisella tavalla meidän arkeemme. Ensimmäinen havahtuminen tähän tuli kun keskiviikkona meillä alkoi työt niin meidät tuupattiin samaan luokkaan, jossa olimme olleet edellisenä päivänä mutta tällä kertaa ei ollu opettajaa paikalla, koska hän ei ollut lakon takia päässyt töihin. No ei siinä mitään laitettiin oppilaat tekemään läksyjä ja he tarkistuttivat niitä meillä. Lopputunnista opettelin laskemaan sormin kahden noin 7-vuotiaan lapsen kanssa. Iltapäivästä meno alkoi kuitenkin muuttua aika villiksi ja n. tunti ennen kuin koulun piti loppua, emme enää löytäneet muuta vaihtoehtoa kuin hakea henkilökuntaan kuuluvalta Nilalta apua, joka ilmoitti lapsille että he voivat lähteä ja meidän työpäivä loppui. Nila sitten selitti meille, että koska he käyvät normaalisti koulussa ja IPER tarjoaa heille ainoastaan lisäopetusta ei heidän huonoa käytöstä sitten tarvitse loputtomiin katsoa.

Aamupala tostai aamuna

Torstai aamuna valkeni sitten lakon todellisuus. Bussit ja taksit olivat lakossa ja koko kaupunki tuntui liittyvän tähän lakkoon. Niinpä meille tulikin ylimääräinen vapaapäivä. Yllättävä vapaaäpäivämme alkoi hedelmä aamiaisella, papaijaa, banaaneja, granaattiomenaa sekä normaalia omenaa. syötyämme menin viemään astiat keittiöön ja tiskipöydällä vaelsi peukalon kokoinen punainen torakka. Tästä alkoikin pienitorakka jahti, joka päättyi siihen, että minä siirsin meidän keittolevyä jonka alle torakka oli päässyt ja Miiu iski sitä tarjottimella ja Reeta kaatoi ruumiin päälle vielä kiehuvaa vettä.

Kaikki tosiaan oli kiinni. Tältä näyttää meidän "hoodit"
Kun siellä ei liiku ketään eli äärimmäisen harvoin.

Lehmiä, kotiovella, kuva otettu meidän portilta.

Torakan teurastuksen jälkeen päätimme lähteä ulkoilemaan ostoksille. Kappas vaan talon isäntä, jota kutsumme “Hassu-sedäksi” ilmoitti hilpeällä englannillaan “Everything is closed”. Päätimme kuitenkin lähetä liikkelle ja voi terve. Ovella seisonutta kahta lehmää lukuun ottamatta kaduilla normaalisti vallitsevasta kaaoksesta ei ollut tietoakaan vaan kaikkialla oli täysin autioita, eikä mikään ollut auki. Kävelimme kuitenkin kilometrin verran tyhjiä katuja, mikä tuntui täysin absurdilta ja ihmeelliseltä ja päädyimme jo tuttuun South City ostoskeskukseen, joka kuitenkin oli auki. Hetken aikaa siellä pyörimme ja päätimme käydä hakemassa kaupastaainakin jotain illaksi ja perjantaiksi jos kaikki onkin kiinni. Lisäksi kävimme syömässä lounaan ja jälkkäriksi nautimme matkan ekat lassit. Lassi on siis Piimineestä maidosta valmistettu pirtelö, jota saa eri mauilla. Me otimme makeat Lassit mutta tarjolla olisi ollut mm. Tikka Masalan makuista lassia hmm.

Loppu torstai koomailtiin ja hengailtiin ja pelailtiin pelejä joita olimme aikaisemmin South Citystä ostaneet, koska olimme kuulleet että IPER:lle saapuu vieraaksi joitain henkilöitä viikoksi. Tästä syystä esimerkiksi televisiohuone ei ole viikkoon meidän käytössämme.

Katukeittiöiden astiat tiskataan
tuossa, ei tee mieli syödä....

Nyt perjantaina onkin sitten palattu normaaliin arkeen, koska hallitus pakotti lakkoilijat lopettamaan lakkonsa joillain hyvin kyseenalaisilla keinoilla kuten sakottamalla lakkoilijoita, kovempiinkin otteisiin oltaisiin kuulemma tarvittaessa ryhdytty. Aamusta kuitenkin lähdimme ensimmäistä kertaa keskustaan yhdessä yhden työntekijän Nilan kanssa, koska haluamme lähteä Darjeelingiin Durga pujan aikana lokakuun lopulla. Liput saatiin, tosin takaisinpäin ei ole ilmastointia junassa (matkan pituus 12 tuntia). Lippujen hankkiminenkin oli tietysti oma hommansa kun piti pari paperia taas täyttää ja leimaa saada ja sitten lopulta herrat tiskin takana laittoi samat asiat koneelle, joka muistutti hyvin vahvasti meidän ikivanhaa konetta jostain 80-90- lukujen taitteesta.

Myös se miten eri ihmisiä täällä kohdellaan on pistänyt silmään. Esimerkiksi Ms. Mallikia kutsutaan aina nimellä Dr. Mallik ja esimerkiksi kun kysyin voinko saada kopion passistani hän soitti viereiseen huoneeseen, josta tuli henkilö ottamaan kopion passistani koneella, joka on n. 5 metrin päässä siitä missä minä tai Dr. Mallik istumme. Lisäksi Mallikilla on oma autonkuljettaja, joka mm. odotteli pari tuntia jossain kun me kävimme ensimmäisinä päivinä ostoksilla Mallikin kanssa. Myös meillä vaikuttaisi olevan jokin erityisasema täällä. Meille tuodaan jokapäivä aamupala meidän tiloihin, meidän huoneet siivotaan ja lakanat pestään meidän puolesta. Tiskejäkään emme tiskaa itse. Kun menemme luokkaan missä on nuoria kaikki ponkaisevat ylös ja lausuvat yhteen ääneen "Good morning sir " tai "Good morning Ma'am!. Tälläiseen tottuminen on vaatinut aika paljon ja kyllä se edelleen välillä vaivaa kun aamulla herää siihen, että kuulee "Hassu-sedän" äänen "Good morning" ja sitten on pöydällä Times of India ja banaanit kaikille ja leipää ja voita.

Uutisissa kerrottiin myös, että Kolkata tunnetaan rennosta asenteestaan ja että tämä on ilmeisesti Intian mittapuulla melko leppoisa kaupunki. Samaa sanoi yksi amerikkalainen vapaaehtoinen, joka palasi juuri kiertelemästä Intiaa. Totesi toki myös perään "Mä olen tosin Kaliforniasta ja ei tää kyllä vielä mun mielestä kovin leppoisaa ole."

Totaalinen kaaos

Tänään tuntui ensimmäisen kerran, että haluaisi takaisin turvalliseen Suomeen ja turvalliseen hommaan mitä osaa tehdä. Tänään oli siis se päivä kun harjoittelu alkoi käynnistyä kunnolla. Heti kättelyynhän meidät tuupattiin luokkaan, jossa oli n.15 “suojamajassa” asuvaa tyttöä. Ainoa ohjeistus mitä saatiin oli, että täytyy pitää oppitunti. Kun kysyttiin mitä meidän pitäisi opettaa oli vastaus “Ihan mitä haluatte”. Meni itse kullakin hieman sormi suuhun. No, onneksi tässä muutamassa päivässä on kuitenkin tapahtunut kivojakin juttuja ja tästäkin selvittiin.

Autolla kotiin monsuunisateen jälkeen.

Lauantaina käytiin ensin hammaslääkärissä Tohtori Gandhin pakeilla hoidattamassa Reetan lohjennutta hammasta. Kyseessä oli yksityinen hammashoitola, ja paikka oli vähintäänkin Suomen hammaslääkäreiden tasoinen, hinta tosin vähän pienempi. Saimme vihdoinkin myös Intian liittymämme toimimaan kun kävimme Vodafonella uudelleen. Ongelmaksi oli siis muodostunut, että eivät olleet ladanneet meille rahaa vaikka olimme maksaneet. No homma hoitui kädenkäänteessä, joskin liikkeessä ollessamme alkoi pikku monsuunisade. Parin tunnin ajan satoi ja kun lähdimme kuskimme kyydissä kohti kotia oli vettä tiellä n. polviin asti. Kyllä riitti Suomi-pojalla nauramista.

Lauantai oli muutenkin hienopäivä. Minulle paljastui, että meillä näkyy täällä n. 60 televisiokanavaa mm. ESPN, HBO, muutaman leffakanavaa jne. Ollaankin vietetty iltoja sen jälkeen lähinnä television ääressä kun ulkona on melko vähän tekemistä pimeän tultua. Olemme katsoneet täällä mm. Kapteeni Amerikan, Iron Manin ja Tintin sen uusimman. Ensi viikonloppuna tulee Thor. Myös jalkapalloa tulee näköjään kokopäivän. Sunnuntai menikin itselläni melko pitkälti sohvalla makaillessa ja Valioliigaa katsellessa.

Maanantaina olimme päättäneet töiden jälkeen lähteä shoppailemaan samalle basaarille, jonne ms. Mallik meidät viime viikolla vei. Otimme siis taksin, joka maksoi 22 rupiaa eli 30 senttiä (n. kymmenen minuutin matka). Taksikuski yritti vielä ottaa meiltä 50 rupiaa mutta pyysimme kuittia, jossa selvästi luki 22 rupiaa. Närkästyneenä hän sitten suostui hintaan. Itselleni tarttui jälleen yhdet Intialaiset housut ja yksi paita, joka oli kuitenkin erikokoinen kuin myyjä minulle myi. Eli kun tekee ostoksia niin ympärillä häärää 5 myyjää, joilla kaikilla on oma tehtävänsä. `Yksi myy, yksi rahastaa, yksi antaa tuotteen jne. Tässä tilanteessa sitten minullekin tuli lopulta kotiin aivan erikokoinen paita kuin piti tulla. No onneksi Miiu halusi sen paidan, joten sekin meni hyötykäyttöön. Täkäläiset vaatteet ovat mukavasti viileämpiä kuin meidän länsimaalaiset vaatteet ja, jopa minä tunnen niissä oloni suhteellisen mukavaksi täällä 30 asteen lämpötilassa. Tästä syystä täytynee vielä lähipäivänä mennä ostamaan pari täkäläistä paitaa lisää, jottei joka ilta tarvitsisi pyykkiä pestä ja esiintyä aina samoissa vaatteissa.

Muutamia erittäin herkullisia ruokiakin olemme saaneet maistaa. Esimerkiksi eilen syömäni Corn Palak oli aivan mainiota. Kyseessä oli pinaatti maissimuhennos, jota syötiin naan leivän kanssa. Myös Butter Masala on hyvää. Lähipaikastamme Mayorista suosikkini on tähän menennessä ollut Manchurian rice, nam. Ongelmana on kuitenkin välillä varsinkin tytöillä ollut, että ruoassa on vähän turhan paljon potkua. Minulle se kyllä kelpaa, vaikka syödessä saattaa vähän hiki tullakin.

Jalkautuvan työn "luokkahuone"

Maanantaina meille selvisi myös työ mitä me oikeasti teemme. Kaksi kertaa viikossa käymme mukana opettajan kanssa slummissa opettamassa lapsia, jotka ei pääse kouluun esimerkiksi koska heidän täytyy tehdä töitä kotona tai koska ei ole varaa bussiin. Tästä syystä IPER jalkautuu päivittäin slummialueille opettamaan muutamaksi tunniksi ja sinne saa tulla kuka vaan missä vaiheessa vaan. Mutta voi hyvää päivää millaisessa rotankolossa tätä opetusta tehdään. Kesti hetken prosessoida "luokkatilan kurjuutta.Lisäksi meillä on kahtena päivänä opetusta luokalle, jossa on oppilaita jotka eivät opi normaalissa koulussa ja tulevat IPER:lle lisäopetukseen. Meiltä myös odotetaan pientä projektia, jonka teemme yläkerrassa olevan “suojamajan” lasten kanssa. Eli aika pitkälti opetustyötä tulemme täällä tekemään erilaisten ryhmien kanssa. Kuten aikaisemmin sanoin niin meitä ei siis millään tavalla rajoiteta tai opasteta vaan kommentti on ainoastaan: “voitte opettaa mitä haluatte, matematiikkaa, englantia, piirtämistä. Ihan mitä vaan mikä parhaalle tuntuu”. Täytyy vaan ihmetellä paikallista kulttuuria jälleen kerran.

Normaali elämä on kuitenkin täällä lähtenyt ihan hyvin käyntiin, lähiseutuja on alkanut tuntemaan ja kaaottisessa liikenteessä on oppinut liikkumaan jo kohtuullisesti. Mitä nyt toissapäivänä päädyin keskelle risteystä, jossa autoja poukkoili joka suuntaan ja töötit huusivat. Siinä tilanteessa koki ihan tosissaan aitoa kuoleman pelkoa ja hetken aikaa piti sykettä tasailla. Liikenteeseen oman mukavan lisän on tuonut täällä alkanut bussilakko, joka uhkaa levitä myös takseihin torstaina. Tällöin koko kaupungin julkinen liikenne seisoisi. Riidan aiheena on kohtuuton bensan hinnan kohotus. Maksaa korotuksen jälkeen 5 rupiaa litra eli n 7. senttiä. Saa nähdä ollaanko me siis ensi viikonloppu ihan kotioloissa kun ei välttämättä päästä minnekään.Myös Reetan vaalea hiusten väri on aiheuttanut hilpeitä hetkiä. Esimerkiksi tänään kun haettiin slummin lapsia kouluun pari n. 20 vuotiasta sonnia kuolasi oikein näkyvästi Reetaa. Totesin vain Reetalle siinä tilanteessa, että pojat tarvitsis ämpärin allensa kun kuolaa valuu niin paljon.

Maanantaina oli katukuvaan ilmestynyt myös paljon jonkun hindujumalan alttareita, joissa poltetaan jotain kamaa ja musiikki ja melu pauhaa koko yön. Myös autot olivat täysin koristeltuja yhtäkkiä. Tänään meille selvisi, että kyseessä on Viswakarma puja, jonkin näköinen Viswakarma nimisen jumalan kunniaksi pidetty juhla. Myös meidän kämpän vieressä oli tähän liittyvä alttari. Kaupunki muuttui, jo tästä juhlasta huomattavasti elävämmäksi ja värimaailman loisto oli huumaava. Saa nähdä millaista on kuukauden päästä kun käynnistyy Kolkatan vuoden isoin juhla Durga puja.

Keittiömme on luksusta näissä oloissa

Kokonaisuudessa viihdytään edelleen oikein hyvin täällä Kolkatassa, joka saattuu tämän päivän lehden tietojen mukaan olemaan Intian köyhin suurkaupunki. Täällä köyhä tienaa ainoastaan 25 rupiaa päivässä kun maan keskiarvo köyhälle on 32 rupiaa päivä. Siitä voi sitten jokainen miettiä, että kuukausi tienestit on täällä köyhillä melko pienet, köyhä tienaa täällä n. 15 euroa kuussa. Saman uutisen mukaan Kolkatassa asuu n. 95000 koditonta. Työtä täällä siis ainakin riittää.