Luontoa ja tungosta

Lähes viikko on kulunut taas edellisestä kirjoituksesta. Kuukausi on kulunut Aasian mantereella ja huomenna perjantaina tulee kuluneeksi tasan kolmasosa matkastamme. Aika kuluu täällä samaan aikaan yllättävän nopeasti ja yllättävän hitaasti. Välillä miettii, että aikahan ei etene ollenkaan mutta sitten kun miettii mitä esimerkiksi edellisellä viikolla tapahtui niin siitähän ei ole aikaakaan vaan.

Nytkin viikko on jälleen kulunut tosi nopeasti ja vaikka mitä on tapahtunut. Tuntuu kuin viime perjantaista, jolloin viimeksi kirjoitin olisi vain aivan hetki. Viime viikon kohokohtia olivat lauantain käynti Kolkatan botanical gardenissa ja sunnuntain seikkailu keskustan ja Kolkatan isoimmalla basaarialueella. Sekä tietysti tämä normaali sekavuus mitä meillä nyt työpaikalla on. Niin sanottu Diak-sekavuushan ei ole mitään verrattuna tähän touhuun mitä täällä tapahtuu.

Jotain vähän lumpeita isompia
sukulaisia B-gardenissa

Eli siis Lauantaina lähdettiin botanical gardeniin viettämään päivää. Ensimmäinen haaste tulikin jo taksia napatessa kun yritimme päästä botanical gardeniin. Lopulta joku paikallinen auttoi kertoen, että se tunnetaan täällä B-gardenina. Muutenkin täällä lyhenteiden käyttö on jotain aivan käsittämätöntä. Jopa uutislehdet käyttävät mielettömän määrän lyhenteitä selittämättä niitä ollenkaan. Esimerkkejä on, että Times of Indiassa ainakin PAK on pakistan tai pakistanilainen ja Bangla lienee Bangladesh. Oikeastaan lehdestä ei voi lukea yhtäkään juttua lukea ilman, että siellä olisi vähintäänkin yksi lyhenne, jota pitää hetken miettiä. No niin takaisin B-gardeniin. Kyseessä on siis jonkilainen kasvitieteellinen puutarha, jossa oli valtavasti erilaisia kasveja ja puulajeja kruununa maailman suurin Banyan-puu. Kyseessä on ilmeisesti koko Aasian isoin puu. Tai oikeastaan metsä, joka kasvaa yhdestä juuresta. Se oli siis ihan oikeasti ympyrän muotoinen metsä, jonka halkaisija oli n. 100 metriä. Ainoa vain, että se oli kaikki yhtä ja samaa niin hyvää puuta.

Minä ja Miiu Banyan puun edessä,
 kyseessä ei siis metsä vaan yksi puu.

Lämpötilojen ollessa taas kuumat ja kosteat päätimme lähteä muutaman tunnin kiertelyn jälkeen taksilla keskustaan syömään ja kiertelmään vielä vähän. Luonnontieteellinen puutarha sijaitsee meistä ja kaupungin keskustasta katsoen joen toisella puolella. Takaisinpäin tullessa saimme totisesti kokea, joen yli vievät sillat saattavat olla tukossa. Vaikka kyseessä ei ollut edes Kolkatan ruuhkaisin Howrahin silta oli silti autoja melko paljon tälläkin sillalla liikkeellä. 700-metrin sillan ylitykseenhän meni monimutkaisine liittymineen n. puoli  tuntia. Keskustaan päästyämme löysimme kuitenkin ruokaa, itse sain pientä vaihtela tähän Intialaiseen ja kiinalaiseen ruokaani ja tilasin kana-shawarmaa. Viimeksi ja ainoan kerran kun olen kyseistä ruokaa syönyt tapahtui Manhattanilla ja silloin oksensin sen suurin piirtein samantein ulos. Tällä kertaa niin ei tapahtunut.

Pala keskustan tungosta

Sunnuntaina lähdimme keskustan basaarille. Tungos oli huomattavasti suurempi kuin mihin olemme aikaisemmin osuneet ja se yllätti aivan täysin. Mielenkiintoista kävellä basaarilla niin, että ihan oikeasti kirjaimellisesti kokoajan koskee johonkin toiseen ihmiseen. Huvitusta herättivät myös myyjät, jotka selvästi innostuivat valkoisista ihmisistä ja tarjosivat kovasti parhaita mahdollisia tuotteitaan halpaan hintaan.

Keskustassa

Myyjillä oli myös hallussa omat myyntitaktiikkansa, joista oma suosikkini oli miehellä, joka huusi täyttä kurkkua “KAKAKAKAKAKKAKAKA!“. Tämä sai useamman kerran ihmiset kääntymään häneen päin ja sitten iski miehen kaverit kiinni kääntyneisiin yrittäen myydä kaikkea mahdollista. Nerokasta. Uuvuttava shoppailuhetki, josta nappasin itselleni uuden lompakon johti vähemmän uuvuttavaan olutnautintoon, paikallinen olut Kingfisher maistui hyvälle, jopa puolilämpimänä hiljaisella terassilla jonkun hotellin sisäpihalla. Minun juodessani lämmintä oluttani saivat tytöt vuorostaan Pepsiä ruosteisesta pullosta tiedä sitten kuinka vanhaa oli kyseessä. Tilaushan meni seuraavalla tavalla: Reeta tilasi pepsiä, tarjoilija sanoi että on vain kokista, johon tytöt vastasivat ok ja kohta tarjoilija toi kaksi ruosteista pepsi pulloa pöytään. No näin sitten tällä kertaa.

Miltäköhän vuosikymmeneltä?

Viikko ollaan jälleen tehty töitä täällä ja siis kun siitä sekavuudesta puhuttiin niin meille on nyt tehty kolme lukujärjestystä mutta vielä ei mikään päivä ole kokonaan mennyt niin ettei muuttuvia tekijöitä olisi. Vähimmilläänkin meille tulee luokkaan joku uusi henkilö jostain, jota ei olla ikinä edes nähty. Tai sitten out reachissa, slummissa sanotaan, että tänään te opetattekin koko luokkaa vaikka on sovittu, että me opetamme vain n. 7 oppilasta kerralla. Kaikkeen tähän asioiden epäselvyyteen täytyy ilmeisesti vain tottua. Ollaan myös huomattu, että jos yrittää aikatauluttaa järkevästi tulee sekavuudesta vain merkittävästi suurempi. Työ on kuitenkin itsessään mahtavaa ja lapset, joiden kanssa tekee töitä ovat niin iloisia ja avoimia ja mukavia, että ei sen oikeastaan ole väliä jos kaikki ei toimi niin kuin on ajatellut. Työn teko näiden ihmisten kanssa on sen verran mukavaa ja mielenkiintoista, että ei haittaa vaikka ei kaikki toisi justiinsa niin kuin on ajatellut.

Miiu työn ääressä out reachissa

Täällä on ihan oikeasti oppinut, että joka päivä on erilainen ja yksikään päivä ei ole ainakaan täysin samanlainen kuin eilinen. Eikä yksikään päivä ole myöskään samanlainen kuin odottaa sen olevan. Vaikka olisi aivan selvä järjestys huomiselle olemassa miten päivä menee niin voin jo sanoa, että se ei ole niin. Ainoa mikä täällä pysyy kokoajan on hajut. Se, että kävellessämme päätietä Lordsin risteyksessä, missä on paljon katukeittiöitä haisee aina järkyttävän pahalle kun taas vastapainoksi siinä vieressä olevien kukkamyyjien ohi kun kävelee päivittäinniin tuoksu on aivan huumaavan ihana. Eli ainoa neuvo itselleni on “go with the flow”.