Yllättävän hiljaista

Kotitalostamme on näemmä muodostunut eläintarha. Oman apinamaisen olemukseni lisäksi meiltä löytyy ainakin kaksi liskoa vessa/suihkuosastolla, jotka asuvat meidän lampun sähkösuojuksen sisällä, useita torakoita keittiössä, rotta pihamaalla, perhosia ja eilen kun tultiin kotiin oli kaksi lehmää meidän pihaporttien edessä.

Täällä on tällä viikolla ollut julkisen liikenteen lakko, joka on vaikuttanut melko mielenkiintoisella tavalla meidän arkeemme. Ensimmäinen havahtuminen tähän tuli kun keskiviikkona meillä alkoi työt niin meidät tuupattiin samaan luokkaan, jossa olimme olleet edellisenä päivänä mutta tällä kertaa ei ollu opettajaa paikalla, koska hän ei ollut lakon takia päässyt töihin. No ei siinä mitään laitettiin oppilaat tekemään läksyjä ja he tarkistuttivat niitä meillä. Lopputunnista opettelin laskemaan sormin kahden noin 7-vuotiaan lapsen kanssa. Iltapäivästä meno alkoi kuitenkin muuttua aika villiksi ja n. tunti ennen kuin koulun piti loppua, emme enää löytäneet muuta vaihtoehtoa kuin hakea henkilökuntaan kuuluvalta Nilalta apua, joka ilmoitti lapsille että he voivat lähteä ja meidän työpäivä loppui. Nila sitten selitti meille, että koska he käyvät normaalisti koulussa ja IPER tarjoaa heille ainoastaan lisäopetusta ei heidän huonoa käytöstä sitten tarvitse loputtomiin katsoa.

Aamupala tostai aamuna

Torstai aamuna valkeni sitten lakon todellisuus. Bussit ja taksit olivat lakossa ja koko kaupunki tuntui liittyvän tähän lakkoon. Niinpä meille tulikin ylimääräinen vapaapäivä. Yllättävä vapaaäpäivämme alkoi hedelmä aamiaisella, papaijaa, banaaneja, granaattiomenaa sekä normaalia omenaa. syötyämme menin viemään astiat keittiöön ja tiskipöydällä vaelsi peukalon kokoinen punainen torakka. Tästä alkoikin pienitorakka jahti, joka päättyi siihen, että minä siirsin meidän keittolevyä jonka alle torakka oli päässyt ja Miiu iski sitä tarjottimella ja Reeta kaatoi ruumiin päälle vielä kiehuvaa vettä.

Kaikki tosiaan oli kiinni. Tältä näyttää meidän "hoodit"
Kun siellä ei liiku ketään eli äärimmäisen harvoin.

Lehmiä, kotiovella, kuva otettu meidän portilta.

Torakan teurastuksen jälkeen päätimme lähteä ulkoilemaan ostoksille. Kappas vaan talon isäntä, jota kutsumme “Hassu-sedäksi” ilmoitti hilpeällä englannillaan “Everything is closed”. Päätimme kuitenkin lähetä liikkelle ja voi terve. Ovella seisonutta kahta lehmää lukuun ottamatta kaduilla normaalisti vallitsevasta kaaoksesta ei ollut tietoakaan vaan kaikkialla oli täysin autioita, eikä mikään ollut auki. Kävelimme kuitenkin kilometrin verran tyhjiä katuja, mikä tuntui täysin absurdilta ja ihmeelliseltä ja päädyimme jo tuttuun South City ostoskeskukseen, joka kuitenkin oli auki. Hetken aikaa siellä pyörimme ja päätimme käydä hakemassa kaupastaainakin jotain illaksi ja perjantaiksi jos kaikki onkin kiinni. Lisäksi kävimme syömässä lounaan ja jälkkäriksi nautimme matkan ekat lassit. Lassi on siis Piimineestä maidosta valmistettu pirtelö, jota saa eri mauilla. Me otimme makeat Lassit mutta tarjolla olisi ollut mm. Tikka Masalan makuista lassia hmm.

Loppu torstai koomailtiin ja hengailtiin ja pelailtiin pelejä joita olimme aikaisemmin South Citystä ostaneet, koska olimme kuulleet että IPER:lle saapuu vieraaksi joitain henkilöitä viikoksi. Tästä syystä esimerkiksi televisiohuone ei ole viikkoon meidän käytössämme.

Katukeittiöiden astiat tiskataan
tuossa, ei tee mieli syödä....

Nyt perjantaina onkin sitten palattu normaaliin arkeen, koska hallitus pakotti lakkoilijat lopettamaan lakkonsa joillain hyvin kyseenalaisilla keinoilla kuten sakottamalla lakkoilijoita, kovempiinkin otteisiin oltaisiin kuulemma tarvittaessa ryhdytty. Aamusta kuitenkin lähdimme ensimmäistä kertaa keskustaan yhdessä yhden työntekijän Nilan kanssa, koska haluamme lähteä Darjeelingiin Durga pujan aikana lokakuun lopulla. Liput saatiin, tosin takaisinpäin ei ole ilmastointia junassa (matkan pituus 12 tuntia). Lippujen hankkiminenkin oli tietysti oma hommansa kun piti pari paperia taas täyttää ja leimaa saada ja sitten lopulta herrat tiskin takana laittoi samat asiat koneelle, joka muistutti hyvin vahvasti meidän ikivanhaa konetta jostain 80-90- lukujen taitteesta.

Myös se miten eri ihmisiä täällä kohdellaan on pistänyt silmään. Esimerkiksi Ms. Mallikia kutsutaan aina nimellä Dr. Mallik ja esimerkiksi kun kysyin voinko saada kopion passistani hän soitti viereiseen huoneeseen, josta tuli henkilö ottamaan kopion passistani koneella, joka on n. 5 metrin päässä siitä missä minä tai Dr. Mallik istumme. Lisäksi Mallikilla on oma autonkuljettaja, joka mm. odotteli pari tuntia jossain kun me kävimme ensimmäisinä päivinä ostoksilla Mallikin kanssa. Myös meillä vaikuttaisi olevan jokin erityisasema täällä. Meille tuodaan jokapäivä aamupala meidän tiloihin, meidän huoneet siivotaan ja lakanat pestään meidän puolesta. Tiskejäkään emme tiskaa itse. Kun menemme luokkaan missä on nuoria kaikki ponkaisevat ylös ja lausuvat yhteen ääneen "Good morning sir " tai "Good morning Ma'am!. Tälläiseen tottuminen on vaatinut aika paljon ja kyllä se edelleen välillä vaivaa kun aamulla herää siihen, että kuulee "Hassu-sedän" äänen "Good morning" ja sitten on pöydällä Times of India ja banaanit kaikille ja leipää ja voita.

Uutisissa kerrottiin myös, että Kolkata tunnetaan rennosta asenteestaan ja että tämä on ilmeisesti Intian mittapuulla melko leppoisa kaupunki. Samaa sanoi yksi amerikkalainen vapaaehtoinen, joka palasi juuri kiertelemästä Intiaa. Totesi toki myös perään "Mä olen tosin Kaliforniasta ja ei tää kyllä vielä mun mielestä kovin leppoisaa ole."

Totaalinen kaaos

Tänään tuntui ensimmäisen kerran, että haluaisi takaisin turvalliseen Suomeen ja turvalliseen hommaan mitä osaa tehdä. Tänään oli siis se päivä kun harjoittelu alkoi käynnistyä kunnolla. Heti kättelyynhän meidät tuupattiin luokkaan, jossa oli n.15 “suojamajassa” asuvaa tyttöä. Ainoa ohjeistus mitä saatiin oli, että täytyy pitää oppitunti. Kun kysyttiin mitä meidän pitäisi opettaa oli vastaus “Ihan mitä haluatte”. Meni itse kullakin hieman sormi suuhun. No, onneksi tässä muutamassa päivässä on kuitenkin tapahtunut kivojakin juttuja ja tästäkin selvittiin.

Autolla kotiin monsuunisateen jälkeen.

Lauantaina käytiin ensin hammaslääkärissä Tohtori Gandhin pakeilla hoidattamassa Reetan lohjennutta hammasta. Kyseessä oli yksityinen hammashoitola, ja paikka oli vähintäänkin Suomen hammaslääkäreiden tasoinen, hinta tosin vähän pienempi. Saimme vihdoinkin myös Intian liittymämme toimimaan kun kävimme Vodafonella uudelleen. Ongelmaksi oli siis muodostunut, että eivät olleet ladanneet meille rahaa vaikka olimme maksaneet. No homma hoitui kädenkäänteessä, joskin liikkeessä ollessamme alkoi pikku monsuunisade. Parin tunnin ajan satoi ja kun lähdimme kuskimme kyydissä kohti kotia oli vettä tiellä n. polviin asti. Kyllä riitti Suomi-pojalla nauramista.

Lauantai oli muutenkin hienopäivä. Minulle paljastui, että meillä näkyy täällä n. 60 televisiokanavaa mm. ESPN, HBO, muutaman leffakanavaa jne. Ollaankin vietetty iltoja sen jälkeen lähinnä television ääressä kun ulkona on melko vähän tekemistä pimeän tultua. Olemme katsoneet täällä mm. Kapteeni Amerikan, Iron Manin ja Tintin sen uusimman. Ensi viikonloppuna tulee Thor. Myös jalkapalloa tulee näköjään kokopäivän. Sunnuntai menikin itselläni melko pitkälti sohvalla makaillessa ja Valioliigaa katsellessa.

Maanantaina olimme päättäneet töiden jälkeen lähteä shoppailemaan samalle basaarille, jonne ms. Mallik meidät viime viikolla vei. Otimme siis taksin, joka maksoi 22 rupiaa eli 30 senttiä (n. kymmenen minuutin matka). Taksikuski yritti vielä ottaa meiltä 50 rupiaa mutta pyysimme kuittia, jossa selvästi luki 22 rupiaa. Närkästyneenä hän sitten suostui hintaan. Itselleni tarttui jälleen yhdet Intialaiset housut ja yksi paita, joka oli kuitenkin erikokoinen kuin myyjä minulle myi. Eli kun tekee ostoksia niin ympärillä häärää 5 myyjää, joilla kaikilla on oma tehtävänsä. `Yksi myy, yksi rahastaa, yksi antaa tuotteen jne. Tässä tilanteessa sitten minullekin tuli lopulta kotiin aivan erikokoinen paita kuin piti tulla. No onneksi Miiu halusi sen paidan, joten sekin meni hyötykäyttöön. Täkäläiset vaatteet ovat mukavasti viileämpiä kuin meidän länsimaalaiset vaatteet ja, jopa minä tunnen niissä oloni suhteellisen mukavaksi täällä 30 asteen lämpötilassa. Tästä syystä täytynee vielä lähipäivänä mennä ostamaan pari täkäläistä paitaa lisää, jottei joka ilta tarvitsisi pyykkiä pestä ja esiintyä aina samoissa vaatteissa.

Muutamia erittäin herkullisia ruokiakin olemme saaneet maistaa. Esimerkiksi eilen syömäni Corn Palak oli aivan mainiota. Kyseessä oli pinaatti maissimuhennos, jota syötiin naan leivän kanssa. Myös Butter Masala on hyvää. Lähipaikastamme Mayorista suosikkini on tähän menennessä ollut Manchurian rice, nam. Ongelmana on kuitenkin välillä varsinkin tytöillä ollut, että ruoassa on vähän turhan paljon potkua. Minulle se kyllä kelpaa, vaikka syödessä saattaa vähän hiki tullakin.

Jalkautuvan työn "luokkahuone"

Maanantaina meille selvisi myös työ mitä me oikeasti teemme. Kaksi kertaa viikossa käymme mukana opettajan kanssa slummissa opettamassa lapsia, jotka ei pääse kouluun esimerkiksi koska heidän täytyy tehdä töitä kotona tai koska ei ole varaa bussiin. Tästä syystä IPER jalkautuu päivittäin slummialueille opettamaan muutamaksi tunniksi ja sinne saa tulla kuka vaan missä vaiheessa vaan. Mutta voi hyvää päivää millaisessa rotankolossa tätä opetusta tehdään. Kesti hetken prosessoida "luokkatilan kurjuutta.Lisäksi meillä on kahtena päivänä opetusta luokalle, jossa on oppilaita jotka eivät opi normaalissa koulussa ja tulevat IPER:lle lisäopetukseen. Meiltä myös odotetaan pientä projektia, jonka teemme yläkerrassa olevan “suojamajan” lasten kanssa. Eli aika pitkälti opetustyötä tulemme täällä tekemään erilaisten ryhmien kanssa. Kuten aikaisemmin sanoin niin meitä ei siis millään tavalla rajoiteta tai opasteta vaan kommentti on ainoastaan: “voitte opettaa mitä haluatte, matematiikkaa, englantia, piirtämistä. Ihan mitä vaan mikä parhaalle tuntuu”. Täytyy vaan ihmetellä paikallista kulttuuria jälleen kerran.

Normaali elämä on kuitenkin täällä lähtenyt ihan hyvin käyntiin, lähiseutuja on alkanut tuntemaan ja kaaottisessa liikenteessä on oppinut liikkumaan jo kohtuullisesti. Mitä nyt toissapäivänä päädyin keskelle risteystä, jossa autoja poukkoili joka suuntaan ja töötit huusivat. Siinä tilanteessa koki ihan tosissaan aitoa kuoleman pelkoa ja hetken aikaa piti sykettä tasailla. Liikenteeseen oman mukavan lisän on tuonut täällä alkanut bussilakko, joka uhkaa levitä myös takseihin torstaina. Tällöin koko kaupungin julkinen liikenne seisoisi. Riidan aiheena on kohtuuton bensan hinnan kohotus. Maksaa korotuksen jälkeen 5 rupiaa litra eli n 7. senttiä. Saa nähdä ollaanko me siis ensi viikonloppu ihan kotioloissa kun ei välttämättä päästä minnekään.Myös Reetan vaalea hiusten väri on aiheuttanut hilpeitä hetkiä. Esimerkiksi tänään kun haettiin slummin lapsia kouluun pari n. 20 vuotiasta sonnia kuolasi oikein näkyvästi Reetaa. Totesin vain Reetalle siinä tilanteessa, että pojat tarvitsis ämpärin allensa kun kuolaa valuu niin paljon.

Maanantaina oli katukuvaan ilmestynyt myös paljon jonkun hindujumalan alttareita, joissa poltetaan jotain kamaa ja musiikki ja melu pauhaa koko yön. Myös autot olivat täysin koristeltuja yhtäkkiä. Tänään meille selvisi, että kyseessä on Viswakarma puja, jonkin näköinen Viswakarma nimisen jumalan kunniaksi pidetty juhla. Myös meidän kämpän vieressä oli tähän liittyvä alttari. Kaupunki muuttui, jo tästä juhlasta huomattavasti elävämmäksi ja värimaailman loisto oli huumaava. Saa nähdä millaista on kuukauden päästä kun käynnistyy Kolkatan vuoden isoin juhla Durga puja.

Keittiömme on luksusta näissä oloissa

Kokonaisuudessa viihdytään edelleen oikein hyvin täällä Kolkatassa, joka saattuu tämän päivän lehden tietojen mukaan olemaan Intian köyhin suurkaupunki. Täällä köyhä tienaa ainoastaan 25 rupiaa päivässä kun maan keskiarvo köyhälle on 32 rupiaa päivä. Siitä voi sitten jokainen miettiä, että kuukausi tienestit on täällä köyhillä melko pienet, köyhä tienaa täällä n. 15 euroa kuussa. Saman uutisen mukaan Kolkatassa asuu n. 95000 koditonta. Työtä täällä siis ainakin riittää.

Vähän erilaista

No niin. Täällä on nyt sitten kulunut muutaman päivää. Tänä aamuna heräsin niin korppi oli tunkemassa keittiöömme, jossa ei siis ole kunnon ikkunaa. Ulkona ukkostaa ensimmäistä kertaa oikein kunnolla ja luokka missä meidän piti olla seuraamassa oli kadonnut, joten nyt on hyvä aika kirjoittaa vähän. Viisi päivää sitten startattiin liikkeelle ja paljon on ehtinyt tapahtua.

Matka tänne Kolkataan itsessäänhän kesti kotiovelta uudelle kotiovelle sen kevyet 30 tuntia, jonka aikana ei mitenkään merkittäviä aikoja nukuttu. Lentohan siis lähti Helsingistä Amsterdamiin 6.25 aamulla, eli kentällä oli oltava jo neljän jäljestä. Amsterdamista jatkoimme matkaa Delhiin. Tähän asti matka sujui varsin mukavasti ja varsinkin jälkimmäinen lento oli varsin miellyttävä kiitos KLM:n viihdelaitteiston, itsehän katsoin mm. American Pie reunionin ja Men In Black kolmosen. Delhissä sitten ongelmat alkoivat. Ensinnäkin turvatoimet olivat hyvin kireät ja mm. Reetan täytyi purkaa koko käsimatkatavaransa, koska siellä oli jotain epäilyttävää. Lopputulos pitkän tutkinnan jälkeen oli huulirasva.

Vaihtoaika Delhissä oli kevyt 11 tuntia. Laukkujemme piti mennä suoraan Kolkataan mutta onneksemme tytöt halusivat mennä tarkistamaan jo Delhissä, ettei ne jää sitten sinne. Siellähän ne pyöri iloisesti hihnalla kun mentiin katsomaan. Napattiin laukut mukaan ja tästä vasta ilo alkoi. Meidät ohjattiin suoraan lasiseen odotuskoppiin, missä oli rajavartiolaitos ovilla vahtimassa. Delhissä meidän täytyi tehdä uusi lähtöselvitys ja lasikopista pääsi eteenpäin vasta kolme tuntia ennen koneenlähtöä, joten 8 tunnin odottelu oli edessä. Vaihtoehdot olivat lasikoppi missä oli penkkejä tai saapuvien aula missä oli ruokapaikkoja ja vessat. Itsehän tötöilin vessamatkalla ja onnistuin menemään henkilökunnan hissiin. kun ovet avatuivat oli edessä ovi ja toisella puolella laudoitus. Yritin mennä takaisin ylös niin hissi jäi jumiin ja valot sammuivat. Niinpä päätin mennä ovesta sisään ja kysyä missä olen ja kiltit lentokentän vartija ohjasivat minut vessaan. Syykin tiukkoihin turvatoimiin selvisi, olihan 9/11 muistopäivä ja samalla aikaa tasan vuosi Delhin kentälle tehdystä tuhoisasta terrori-iskusta.

Tuskaisan lentokenttähengailun jälkeen pääsimme viimein Kolkatan koneeseen ja itse ainakin nukahdin enne kuin kone käynnistyi ja heräsin kun pyörät osuivat maahan eli pari tuntia tuli nukuttua. Kolkata olikin aivan toisenlainen maailma. Ensmmäisenä vastaan tuli kyykkyvessa, jossa ei ole käsipaperia vaan astia johon voi laskea vettä, josta voi sitten käsillä huljutella itsensä puhtaaksi. Tai siis vasemmalla kädellä koska oikealla syödään.

Matkalta lentokentältä IPER:lle

IPER:in henkilökunta oli meitä vastassa kentällä, löysimme heidät helposti ja menimme kaaoksessa kerjäläisjoukun saattelemana autolle, joka oli 60-luvun pikkukoppero, jonne ahdoimme kammamme ja itsemme takapenkille, jossa ei esimerkiksi ollut turvavöitä. Ja voi pyhälehmä mikä liikenne. Kaistoista ei tietoakaan, kaikilla tökötti kokoajan pohjassa, autot puikkelehtivat minne haluavat ja parikertaa saattoi matkan aikana jännäkakka tulla housuun. Myös ulkopuolinen elämä tienvarsilla oli kyllä aika järkyttävää. Jätettä, hökkelikyliä, lehmiä kulkukoiria, kuihtuneita ihmisiä, kaikki sulassa sovussa. En edes pahimmissa haaveissa kuvitellut ihan tällaista. Lian ja jätteen määrä olivat aivan älyttömiä ja kaikenlaista eläintä vilisteli tienvarressa.

Mun huone, kuva on nyt väärinpäin mutta ei mahda

Pääsimme kuitenkin turvallisesti kämpille ja saimme kaksihuonetta IPER:in yläkerrasta. Tytöt saivat oman huoneen ja minä oman. Sängyt olivat kovat kuin kivet, keittiössä meni pari torakkaa, suihku näytti aika rajulta. Kaksi vessa kuitenkin löytyi, reikä ja “normaali” vessa. pienen totuttelun jälkeen kämppä tuntui kuitenkin ihan mukiinmenevältä. Tuulettimet ja kaikki huoneissa, mikä tuntuu yllättävän mukavalta tässä ilmastossa (+30 ja mielettömän kosteaa). On myös huomioin arvoista, että täällä jokaiseen sähköpistokkeeseen on oma katkaisijansa joka pitää aina laittaa päälle jos haluaa, että tulee virtaa. Tällä hetkellä on vielä aina vähän arvailua että mikä kymmenestä namiskasta toimii mihinkin laitteeseen.

Lähdettiin illasta syömään ja ostoksille läheiseen South City ostoskeskukseen, joka oli täysin länsimainen ostoskeskus, verrattavissa vaikka Selloon. Ruoaksi otimme Kiinalais-intialaista ruokaa, joka oli varsin mahtavan makuista. Aika paljon muutenkin tuntuu ruoka koostuvan täällä Kolkatassa kiinalaiseen keittiöön intialaisilla erikoisuuksilla. Kesken ruokailumme ms. Mallik laittoi tekstarin Reetalle ja kysyi näkisimmekö hänet siellä ja hänen autonkuljettaja ajoikin lopulta meidät kotiin.

Keskiviikko meni lepäillessä ja totutellessa. Aamulla oli kuitenkin käynnissä pieni leivänpaahto-operaatio. Latoin leipiä paahtimeen ja tehon kakkoselle hetken päästä paahdin savutti varsin runsaasti ja ainoa keino saada leivät ulos oli katkaista paahtimen pistokkeen virta napista. Tämä paljastui lopulta myös ainoaksi tavaksi ottaa leivät ulos paahtimesta. Illalla ms. Mallik vei meidät basaarityyliselle ostarille ostamaan vaatteita. Oli ilmeisesti huomannut paljonki hikoilemme suomalaisissa vaatteissamme (paita kokoajan märkänä). Mukaan tarttuikin itselleni intialaiset housut ja ja intialainen paita, sekä flipflopit. Näistä maksoin hurjat 750rupiaa eli n. 11e yhteensä. Tytöille tarttui perinteiset intialaiset naisten puvut.


Torstaina pääsimme sitten tutustumaan opetukseen ja työntekoon ja voi terve miten mielettömiä nämä lapset voivat olla. Tutustuimme yläkerrassa olevaan lasten “suojamajan” lapsiin, sekä yhteen luokkaan, jossa oli oppilaita, jotka eivät opi koulussa kunnolla ja tulevat lisäksi IPER:lle oppimaan. Lapset rakentelivat innoissaan meille paperista erilaisia mielettömiä taideteoksia, kuten hyrriä, penkkejä, lompakoita, kukkia ja kaikkea mahdollista mitä voi keksiä. Lapset myös esittelivät innoissaan tekeleitään ja kirjojaan, joihin olivat opiskelleet. Todella pysäyttävää. He olivat niin iloisia ja innoissaan, ihan sydän suli.

Illalla memimme vielä hankkimaan Vodafonen liittymiä, jotta voimme pitää täällä helpommin yhteyttä. Tämä osoittautui yllättävän vaikeaksi. Pre-paid liittymän hankkimiseen tarvitsi vanhempien nimiä, passia ja kuusi eri allekirjoitusta ja pari tuntia. Lopputuloksena liittymä ei toimi vieläkään ja huomenna lauantaina menemme yhdessä erään IPER:in työntekijän kanssa selvittelemään asiaa.

Meininki täällä on kyllä koti-Suomeen verrattuna aika kaikella tavalla täysin erilaista. Kadut ovat roskaisia ja likaisia. Ihmisiä on hirveästi, samoin kaikenlaisia ajoneuvoja joilla ei ole mitään liikennesääntöjä. Myöskään suojateitä tai kävelyteitä ei ole, vaan tie on ylitettävä sieltä missä pääsee tai ei pääse. Myös kaikenlaiset eläimet, kuten kulkukoirat, kissa, torakat, lehmät ja rotat kuuluvat katukuvaan. Ainakin tässä IPER:in lähellä ja ilmeisesti muuallakin.

"Kotimme ja työpaikkamme IPER

Vakioruokapaikan olemme löytäneet tien toiselta puolelta. Mayur tarjoaa kiinalaista ja intialaista ruokaa, sieltä saa mukaan reilut annokset hyvää kasvisruokaa ja hintaa on annokselle, joka riittää kahdenpäivän lounaaksi 50 rupialla eli alle eurolla. Ruoka siellä on erittäin hyvää. Kasvisnuudeleita ja kasvisriisiä löytyy monia eri makuja ja kaikki mitä tähän asti kokeiltu on ollut hyviä joskin melko tulisia. Nam.

Kaiken kaikkiaan, jokseenkin tänne alkaa kotiutua. Ensimmäisen yön järkytyksestä on päässyt yli ja vaikka edelleenkin moskiittoverkon sisällä on järkyttävän kuuma ja hiki valuu öisin vaikka tuuletin on täysillä niin esimerkiksi läheisen minareetin huutoon ei enää öisin herää ja hiestä märkänäkin pystyy jo nukkumaan yllättävänkin mukavasti. Ollaan kuitenkin kaikki yhtä mieltä, että elämä Intiassa on ainakin tällä hetkellä mahtavaa.

ps. Kuvia blogiin ei aina välttämättä tule niin paljoa kun on vähän hidas interwebs täällä.

pps. Lapset kutsuvat täällä meitä "Sir" ja "Ma'am", joka tuntuu vähän hassulta

Hyppy tuntemattomaan

Nyt se alkaa! 

Melko pienestä pojasta asti olen haaveillut pääseväni jonnekin ulkomaille auttamaan vähäosaisia. Haaveena oli aina Afrikka ja kaiken muun olin sulkenut pois. Afrikka sen täytyi olla. Erilaisten muuttuvien tekijöiden jälkeen Afrikka muuttuikin paikaksi, jonne en ollut ikinä kuvitellut lähteväni. Kyseessä on Intia ja Kalkutan kaupunki. Tuntuu mielettömältä päästä tekemään jotain mistä on aina haaveillut ja auttamaan ihmisiä, jotka tarvitsevat apua. Samalla on myös mahdollisuus itse oppia itsestä ja tästä maailmasta jotain uutta. 

Vuosi sitten syksyllä menin kouluni diakin kansainvälisyys-infoon ja päätin lähteä työharjoitteluun ulkomaille. Projekti lähti etenemään ja viime keväänä kun paikaksi selvisi Intia tapasin myös henkilöt, jotka lähtevät mukaani matkalle eli Miiun ja Reetan, sekä Nepalilaisen Somin, joka liittyy meidän mukaamme kuukauden päästä.Miiun ja Reetan kanssa olemme sitten suunnitelleet lähtöämme facebookissa ja pariin otteeseen ollaan nähtykin porukalla. Kokoajan se on kuitenkin vain ollut, että joskus sittten ku lähdetään niin...

Nyt se ei olekaan enää joskus sitten vaan tätä kirjoittaessa on Helsingistä Amsterdamiin lähtevän lennon lähtöön vajaa yhdeksän tuntia. Yhdeksän tunnin päästä niin hurjalta kuin se kuulostaakin muutan Intiaan. Pää on täynnä ajatuksia ja mielikuvia mutta tällä hetkellä se on vain iso häröpallo ajatuksia jatuntemuksia, joista ei varmaan itse buddhakaan ottaisi selvää. Tuntuu mielettömältä päästä tekemään jotain mistä on aina haaveillut ja auttamaan ihmisiä, jotka tarvitsevat apua. Samalla on myös mahdollisuus itse oppia itsestä ja tästä maailmasta jotain uutta. 

Tosiasia on kuitenkin se, että aamulla kun lähdemme ilmaan niin 27 tuntia myöhemmin Amsterdamin ja Delhin lentokenttäpysähdysten jälkeen laskeudumme Kalkuttaan, jossa vietämme seuraavat kolme kuukautta. Todennäköisesti sairastan muutaman vatsatautia ja näen jotain millaista en ole ikinä nähnyt tai kuvitellut.

Viimeisimmät ongelmatkin tuli tässä juuri vastaan kun lentolippuja aloin tulostaa niin lentoyhtiömme Jet Airways onkin perunut meidän lennon Delhistä Kalkuttaan ja siirtänyt meidät kolme tuntia myöhemmälle lennolle. Samalla myös Delhin kentällä vietettävä aika myös kasvoi ihanaan n. 11 tuntiin, ihanaa. Nyt sitten vielä pitäis ilmoittaa ohjaajallemme Ms Mallikille, että joku voisikin hakea meidät kentältä vasta 3 tuntia myöhemmin ja toivoa, että yhteyden hän saa tästä tiedon. 

Rinkka on pakattu ja reppu myös. Tämä poika on lähdössä maailmalle. Kohta nähdään onko minun hento ääneni myös Intian meluisassa ilmapiirissä kova vai sulaudunko ääneni kanssa täydellisesti joukkoon. Joka tapauksessa seuraavat kolme kuukautta tulevat olemaan aivan varmasti tähän astisen elämäni jännittävintä aikaa. Lapsuuden idolini Buzz Lightyearin rohkaisemana ja inspiroimana kohti ääretöntä ja sen yli!